8 asiaa joita et ehkä tiennyt Pompejista

1. Vettä saatiin vesijohdoista

Tuntuu jännältä ajatella, että Pompejissa käytettiin vesijohtovettä jo 2000 vuotta sitten, kun Suomessa vesijohdot yleistyivät vasta 1900-luvun aikana. Siihen aikaan elintasoero vaikkapa nykyisen Suomen alueella eläneisiin ihmisiin oli valtava. Toki Italian seudullakin kehitys taantui Rooman valtakunnan rapistuttua.

Vesijohtoja Pompejin kaduilta

Pompejiin saatiin vettä Augustuksen aikana rakennettua akveduktia pitkin. Kaupungin sisällä vettä siirrettiin vesijohdoilla. Pienet vesitornit katujen kulmissa pitivät yllä painetta vesijohdoissa. Kaduilla oli julkisia vesilähteitä, joista vettä sai hakea ilmaiseksi. Omat vesijohtoliittymät oli vain rikkaimmissa taloissa. Myös kylpylöissä käytettiin akveduktin vettä.

Katukaivo ja sen taustalla raunioitunut vesitorni

Rikkaimmissakaan taloissa vesi ei tullut kuitenkaan esimerkiksi keittiöön tai vessaan, vaan sitä käytettiin suihkulähteisiin ja vesialtaisiin. Talousvetenä sekä varakkaat että köyhemmät käyttivät katoilta vesisäiliöihin kerättyä sadevettä. Useimmiten myös vessat huuhdeltiin ämpärissä olevalla vedellä likakaivoihin.

Terme del Foro – Foorumin kylpylät

2. Aikansa heijastinteknologia helpotti pimeällä kadulla kulkemista

Merelle avautuvan Porta Marinan ja forumin välisellä kadulla on isojen katukivien väleihin aseteltu pieniä valkoisia kiviä. Nämä toimivat eräänlaisena alkeellisena katuvalaistuksena. Valkoisten kivien oli tarkoitus heijastaa kuunvaloa pimeässä. Ne olivat siis tavallaan nykyisin teiden varrelle asetettavien heijastintolppien vastineita.

Pompejin kaduille valoa antoivat myös öljylamput, joita oli yksityisten talojen ja liikkeiden ulkopuolella. Pimeällä liikkujien saattoi olla järkevää ottaa myös oma lamppu mukaan.

3. Suojatiet pitivät jalat kuivina

Pompejin kaduilla on yli 300 paikassa kadun ylittämiseen tarkoitettuja astinkiviä. Äkkiseltään katsottuna voisi luulla, että nämä ovat kulkuesteitä, betoniporsaiden tai estotolppien edeltäjiä. Astinkivet on kuitenkin suunniteltu niin, että hevosvetoiset kärryt pystyivät kulkemaan kivien välistä.

”Suojatietä muista sä käyttää.” Saara ylittää katua Pompejissa.

Kadut saattoivat lainehtia vedestä sateiden jälkeen ja myös talouksien ylijäämävesi ohjattiin kaduille, koska viemäriverkostoa ei ollut. Kadunylityskivet auttoivat siis jalankulkijoita pitämään jalkansa kuivina ja puhtaina.

4. Kotialttari antiikin aikana – ja Napolissa nykyään

Useissa Pompejin taloissa oli kotialttarit, joilla uhrattiin esi-isien hengille ja jumaluuksille. Luonteva paikka kodin suojelusjumalien alttarille eli larariumille oli talon pääoven vieressä.

Menandroksen talon kotialttari, Faunin talon kotialttari ja alttari Napolin kadulta

Edelleenkin Napolissa näkyy talojen ulkoseinissä alttareita, joilla muistetaan edesmenneitä perheen jäseniä ja pidetään esillä pyhimysten kuvia.

Pyhien ja jumaluuksien nimet ovat muuttuneet, mutta kotialttari pitää pintansa.

Napolin kaduilta

5. Pink Floyd soitti keikan amfiteatterilla

Pink Floyd äänitti ja kuvasi Pompejin amfiteatterissa Live at Pompeii -live-dokumenttifilmin, joka julkaistiin 1972. Elokuva kuvattiin amfiteatterissa neljänä päivänä lokakuussa 1971 ilman yleisöä. Äänityksessä hyödynnettiin amfiteatterin luonnollista kaikua.

Bändin kitaristi-laulaja David Gilmour palasi konsertoimaan Pompejiin 2016, ja tällä kertaa konserttiin myytiin myös lippuja.

Antiikin aikana amfiteatteriin mahtui 10 000–15 000 katsojaa.

Katso tästä video kappaleesta Echoes (osa 1)

6. Suomalaiset ovat tutkineet perusteellisesti Marcus Lucretiuksen taloa

Pompejissa riittää tutkittavaa monista maista tuleville tutkimusryhmille. Suomalaiset ovat tutkineet huolella yhtä Pompejin taloista. Tutkimusryhmä teki talosta tarkan dokumentoinnin ja kolmiulotteisen mallinnuksen 2000-luvun alussa. Tutkijat selvittivät talon alueelta myös kaupungin tuhoutumisaikaa vanhempia rakennuskerrostumia.

Marcus Lucretiuksen talon sisäpuutarha patsaineen

Tutkimusten kohteena ollut Marcus Lucretiuksen talo oli vauras kaksikerroksinen pompejilaistalo. Sen omistajan nimi on päätelty seinämaalauksessa kuvatun kirjeen perusteella. Maalauksessa luki, että Marcus Lucretius oli Marsin pappi ja Pompejin neuvoston jäsen.

Talossa oli ylelliset seinämaalaukset, joissa käytettiin kalliita värejä: sinooperia ja Egyptin sinistä. Lattiat oli koristeltu taidokkaasti ja talon sisäpihalla oli veistospuutarha.

Egyptin sinistä sisäänkäynnin seinissä

Neljättä tyyliä edustavien seinämaalausten teemana edustustiloissa oli viinin jumala Dionysos, teatteri ja kirjallisuus.

Talo kaivettiin esiin vuosina 1846–47. Maalaukset olivat vielä melko hyvässä kunnossa löydettäessä. Niistä on säilynyt piirroksia ja ensimmäisiä valokuvia 1860–70-luvuilta. 1800-luvulla talosta siirrettiin museoon 23 maalausta, ja myöhemmin on vielä siirretty lisää. Tämä oli hyödyllistä, sillä paikalleen jätetyt maalaukset ovat haalistuneet ja rapistuneet.

Seinämaalausten keskikuvia irroitettiin paikaltaan ja vietiin museoon.

Talon hienoimpia tiloja ja maalauksia ei ollut mahdollista päästä katsomaan huhtikuussa 2018, kun vierailin Pompejissa.

Marcus Lucretiuksen talosta on kirjoitettu suomeksi kattava kirja Domus pompeiana – Talo Pompejissa (toim. Paavo Castren, 2008). Tässäkin kerrotut tiedot perustuvat tuohon kirjaan. Helsingin yliopiston Pompeji-projektin kotisivulta löytyy lisätietoa.

7. Pompeji on iso

Pompeji ei ollut Rooman valtakunnassa mikään suurkaupunki, mutta iso se silti on. Kaupunginmuurin sisäpuolinen alue on kooltaan noin kolme neliökilometriä. Käveltävää riittää; kaupungin laidalta toiselle on matkaa reilu kilometri.

Perusteelliseen Pompejiin tutustumiseen vierailija voisi hyvin käyttää monta päivää – tai monet tutkijat ovat toki käyttäneet koko työuransa vain jonkin tietyn kohteen tutkimukseen.

Napolin arkeologisessa museossa oleva pienoismalli mittakaavassa 1:100 kertoo Pompejin valtavasta koosta. Pienoismalli tehtiin pääosin 1861–79, mutta sitä täydennettiin vuoteen 1929 asti.

Malli on tehty erittäin tarkasti, ja jopa seinämaalaukset on toteutettu siihen yksityiskohtaisesti.

Pienoismalli tarjoaa ainoan säilyneen dokumentaation joistakin jo tuhoutuneista maalauksista.

8. Pompeji säilyy parhaiten maan alla

Pompejin kaupunginmuurien sisäpuolisesta alueesta noin 2/3 on kaivettu esiin tähän päivään mennessä.

Toistaiseksi uusien alueiden suurimittainen kaivaminen on pysähdyksissä. Arkeologit ovat päättäneet, että uusien löytöjen kaivamisen sijaan nyt keskitytään jo kaivettujen alueiden perusteellisempaan tutkimiseen, dokumentointiin ja säilyttämiseen.

Kaivamatonta aluetta kadun oikealla puolella

Maahan hautautuneena Pompeji säilyy pitkään, mutta esiin kaivetut alueet rapistuvat. Tutkijat haluavat säästää kaivettavaa tulevillekin sukupolville. Kehittyvä tekniikka saattaa myös tuoda käyttöön uusia tutkimusmenetelmiä ja keinoja kaivettujen kohteiden säilyttämiseen.

Kaivausten ensimmäisenä vuosisatana 1700-luvulta 1860-luvulle kaivauksia ja löytöjä ei dokumentoitu, joten paljon arvokasta tietoa taloista ja esineiden löytökonteksteista on totaalisesti menetetty.

Tässä atriumin seinämaalaukset ovat pahasti rapistuneet. Keskellä vesiallas, johon talon katolle satanut vesi ohjautui atriumin katon aukosta. Kuva on Stefanuksen pesulasta (Fullonica di Stephanus).

1700-luvulta alkaen Pompejin kaivausten aikana löytyneistä seinämaalauksista arvioidaan tuhoutuneen jopa 80 prosenttia. Tämä kuulostaa järkyttävältä ja melkeinpä saa toivomaan, ettei kaivauksia olisi tehty näinkään paljon kuin on tehty. Maalaukset eivät ole kestäneet valoa, ilmaa ja kosteutta.

Maalausten irrottaminen alkuperäisiltä paikoiltaan ei kuulosta lähtökohtaisesti ideaalilta ratkaisulta, mutta museoihin viedyt maalaukset ovat monesti säilyneet paikalleen jätettyjä paremmin.

Iso osa lähes 300 vuoden aikana tehdyistä löydöistäkin on tavallaan hukassa: paljon esineitä on hautautunut museoiden varastoihin, joissa juuri kukaan ei niitä koskaan katso.

Tämä varasto on nähtävillä Pompejin kävijöille. Paljon tavaraa on suljettuna museoiden varastoihin ja kellareihin.

Lue lisää Pompejista tästä blogista: Pompejin maalaukset ja mosaiikit – 10 poimintaa.

Egyptin loistoa korona-ajan Helsingissä

Päähovimestari Ibin patsas.

Egyptin loisto
Amos Rex, Helsinki
4.3.2021

Tällä kertaa matkakohteena on Helsinki ja Amos Rexin Egyptin loisto -näyttely, joka uhkasi jo koronarajoitusten vuoksi jäädä kokonaan näkemättä.

Museo avasi ovensa näyttelyn loppuviikoiksi hyvin rajoitetulla yleisökapasiteetilla. Ensimmäisten kahden viikon lipunmyynti meni minulta ohi. Toisen erän tullessa myyntiin olin heti aloituskellonlyömällä kyttäämässä verkkokaupassa, mutta niin oli muutama muukin.

Verkkosivu oli ihan jumissa: Vaikka pääsin monta kertaa kassalle asti, jostain syystä maksaminen ei onnistunut. Reilun tunnin yrittämisen jälkeen kuitenkin onnisti ja sain napattua liput meidän perheelle.

Kuva näyttelytilasta, jossa ei näkyy vain kaksi ihmistä kaukana.

Ruuhkat loppuivat verkkokauppaan, ja museossa oli hyvinkin väljää. Reilujen turvavälien pitämisessä ei ollut vaikeuksia ja vierailu vaikutti koronaturvallisesti järjestetyltä.

Olimme tosi tyytyväisiä, että pääsimme katsomaan tämän näyttelyn. Suomessa ei varmaan ole näin laajaa Egypti-aiheista näyttelyä ennen ollut ja tuskin uutta tulee pitkään aikaan. Ulkomailla hyviä muinaista Egyptiä esitteleviä kokoelmia on kyllä tullut nähtyä, esimerkiksi Berliinin Neues Museumissa sekä Firenzen, Ateenan ja Vatikaanin arkeologisissa museoissa. Amos Rexin näyttely perustui Torinon egyptiläisen museon kokoelmaan, jonka kerrotaan olevan suurin kokoelma muinaisen Egyptin kulttuuria Egyptin ulkopuolella.

Normaalioloissa olisi tehnyt mieli käydä katsomassa tätä näyttelyä tarkemmin toiseenkin kertaan, mutta nyt yksikin kerta oli jo voitto.

Värikäs hauta-arkku vainajan kasvokuvalla.

Näyttely kattoi esineitä todella pitkältä ajanjaksolta vaikka painottuikin faaraoiden ajan Egyptin viimeiseen vuosituhanteen. Muinaisen Egyptin kulttuuri kehittyi vaiheittain noin neljän vuosituhannen aikana. Kun miettii neljä tuhatta vuotta nykyhetkestä taaksepäin, niin se antaa vähän perspektiiviä.

Koska suurin osa esineistä on löydetty haudoista, näyttely keskittyi kuolemaan liittyviin asioihin. Toki käsitykset kuolemasta kertovat myös elämästä muinaisessa Egyptissä. Amos Rexin pimennettävä luola sopi hyvin näyttelypaikaksi, ja vaikutelmaa oli korostettu hautakammiomaisilla lavasteilla.

Näyttelyn lavasteportti.
Sisäänkäynti näyttelyyn kulki tuosta portista.

Esittelen kuvien kautta muutaman kiinnostavan yksityiskohdan näyttelystä.

Sekhmet – kulkutautien ja paranemisen jumalatar

Iso Sekhmet-jumalattaren patsas.

Aloitetaan ajankohtaisista asioista. Näin koronapandemian keskellä sellainen on tietenkin kulkutautien jumalattarenakin tunnettu leijonapäinen Sekhmet. Jumalattaren pään päällä on aurinkokiekko ja päässä uraeus-käärme.

Egyptin mytologian mukaan Sekhmet lähes tuhosi ihmiskunnan. Muut jumalat kuitenkin huiputtivat hänet juomaan tynnyrikaupalla verenpunaiseksi värjättyä olutta, mikä johti jumalattaren ja samalla hänen raivonsa sammumiseen.

Toisaalta Sekhmet yhdistettiin myös taudeista paranemiseen. Tätä puolta symboloivat toisessa kädessä oleva ankh-symboli ja toisen käden papyruksenmuotoinen valtikka. Farao Amenhotep III teetätti satoja Sekhmetin patsaita temppeleihinsä lepyttääkseen jumalattaren vihaa. Tämä patsas on noin vuosilta 1390–1352 eKr.

Shabtit ovat uskollisia palvelijoita ikuisuudessa

Sinisiä shabti-patsaita.

Egyptiläiset uskoivat vainajan joutuvat kuoleman jälkeen manalassa sydämen punnitukseen. Ikuiseen elämään pääsivät ne, joiden sydämelle ei ollut kertynyt liikaa painoa.

Ikuisuudessa oli kuitenkin luvassa peltotöitä ns. autuaammilla viljelysmailla. Ikuisen raadannan välttämiseksi hautoihin alettiin laittaa mukaan palvelijoita shabti-patsaiden muodossa. Patsaat oli tarkoitus herättää eloon niihin kirjoitetulla loitsulla. Sen jälkeen ne hoitelisivat työvelvoitteet ja tekisivät vainajan ikuisen elon helpoksi.

Silloin, kun tapa keksittiin, yksikin shabti riitti. Lopulta joissakin haudoissa oli jopa shabti vuoden jokaiselle päiville. Lisäksi tarvittiin yksi työnjohtotehtäviin keskittyvä shabti jokaista kymmentä rivishabtia kohti. Kukapa haluaisi kuluttaa ikuisuuden itse palveluskuntaa ohjeistaen?

Kuvan työläisshabteilla on kädessä kuokka ja selässä kori. Ne on löydetty Thebasta, Amonin temppelin pääkirjurin virkaa hoitaneen Amenhotepin haudasta.

Kuolleiden kirjat

Kuolleiden kirja papyruksella.

Hautoihin laitetut kuolleiden kirjat olivat eräänlaisia ohjekirjoja ja loitsukokoelmia. Niiden tavoitteena oli varmistaa vainajalle turvallinen matka tuonpuoleiseen ja hyvä elämä siellä.

Jokaiselle voitiin koota hänen tarpeitaan vastaava kokoelma loitsuja. Toki monet loitsut olivat vakioita. Esimerkiksi yksi suosittu loitsu takasi, ettei vainajan sydän pettäisi kantajaansa punnituksessa. Loitsulla herätettiin myös shabtit eloon.

Tekstin lisäksi kuolleiden kirjoissa oli kuvitusta. Tässä on osa Karnakin temppelien papin Imhotepin kuolleiden kirjaa. Kuvassa Imhotep tarjoaa Hathor-jumalattarelle lahjoja.

Kanooppiastia olla pitää – oli sisältöä tai ei

Kanooppiastioita.

Egyptiläiset pyrkivät muumioimaan vainajien ruumiit, jotta ne säilyisivät tuonpuoleisessa jatkuvaan elämään. Muumiointi oli kallis prosessi, johon oli varaa vain rikkaimmilla. Tavallisen kansan ruumiita on säilynyt lähinnä sattumalta hiekkaan kuivuneina.

Muumioinnissa ruumiin mätänemisen estämiseksi vainajan sisäelimet piti poistaa. Sisäelimet alettiin vanhan valtakunnan aikana laittaa hautaan mukaan kanooppiastioissa.

Yhteen astiaan laitettiin maksa, toiseen mahalaukku, kolmanteen keuhkot ja neljänteen suolet. Sydän jätettiin muumioon, sillä sitä vainaja tarvitsi manalassa tapahtuvassa sydämen punnituksessa. Kanooppiastioiden kannet voitiin muotoilla vainajan itsensä näköisiksi. Uuden valtakunnan aikaan astioiden kansissa alkoivat kuitenkin esiintyä Horuksen neljä poikaa: sakaalipäinen Duamutef (mahalaukun astia), ihmispäinen Imsety (maksa), paviaaninpäinen Hapi (keuhkot) ja haukanpäinen Qebehsenuef (suolet).

Egyptin muinaisen kulttuurin loppuaikoina muumioinnin taito katosi, eikä sisäelimiä enää joko irroitettu tai laitettu säilöön erillisiin astioihin. Kanooppiastioista ei kuitenkaan luovuttu, koska niiden rituaalinen merkitys oli niin vahva. Hautoihin alettiin sijoittaa Horuksen poikien muotoisia valekanooppiastioita, jotka saattoivat olla umpinaisia. Veistostaitokaan ei ehkä ollut enää entisen veroista, kuten kuvasta näkyy.

Heikkotasoisesti veistettyjä valekanooppiastioita.

Kurkistusaukko arkusta

Puinen arkku, jonka kyljessä silmiä esittävä piirros.

Näiden silmien kautta vainaja pystyi katselemaan ulos arkusta. Muumioitu vainaja makasi arkussa vasemmalla kyljellään.

Keskimmäisen valtakunnan (2055–1650 eKr.) ajalle tyypillinen puinen arkku oli ”kuninkaan ainoan ystävän” Hanun viimeinen leposija. ’Kuninkaan ainoa ystävä’ lienee ollut jonkinlainen arvonimi, sillä kuninkailla oli näitä ainokaisia enemmänkin.

Puisia ruumisarkkuja

Vihollista poljettiin vielä haudassakin

Pohjallisia joissa vihollisten kuvia.

Kuvan saaminen jalan pohjallisiin ei ollut mikään kunnianosoitus. Muumioiden jalkoihin laitettiin pohjallisia, joihin oli kuvattu sidottuja vihollisvankeja. Näin vainaja saattoi murskata ja tallata vihollisia tuonpuoleisessakin.

Kahdet pohjalliset sisältävässä kuvassa Egyptin myöhäiskaudelta olevissa malleissa tallottavana arkkiviholliset nuubialaiset ja aasialaiset.

Toisessa kuvassa vielä uudempi pohjallinen kreikkalais–roomalaiselta kaudelta.

Pohjallinen jossa vihollisen kuva.

Eläinten muumiointivimma johti tehotuotantoon

3 muumioitua kissaa.

Egyptin jumalilla oli pyhiä eläimiä, ja jumalia voitiin kuvata myös eläimen hahmossa. Paljon kuvattuja jumalia olivat esimerkiksi shakaalinpäinen Anubis ja ibiksenä tai paviaanina esitetty Thot.

Egyptin muinaisen kulttuurin myöhäisessä vaiheessa muumioituja eläimiä alettiin antaa uhrilahjoiksi temppelien jumalille. Temppelien ympärille alkoi muodostua suuria laitoksia, joissa eläimiä kasvatettiin ja teurastettiin yksinomaan muumioimista varten. Esimerkiksi Sakkarassa sijaitsevaan Memfisin nekropoliin haudattiin jossain vaiheessa jopa 10 000 lintua vuosittain.

Muumioitu koira.
Koiran muumio. Mahdollisesti uhrilahja.

Eläinten oikeudet eivät tainneet olla kovassa kurssissa tässä tehotuotannossa. Se tuntuu tavallaan vähän kummalliselta, kun eläimiä pidettiin jumalten edustajina.

Kovaan kysyntään vastaamiseksi papit alkoivat tehdä myös valemuumioita, joissa ei sisällä ollut eläintä. Tämä ei varmaankaan johtunut eläinten kohtalon säälimisestä vaan puhtaasti helppoudesta. Näyttelyssä olleet eläinten muumiot on nykyaikaisilla tutkimusmenetelmillä todettu aidoiksi eli niissä on sisällä muumioitu eläin. Jopa tässä kalan arkussa on sisällä muumioitu kala.

Muumioidun kalan puinen arkku.

Muumioitu haukka ei ole enää kovin ylvään näköinen, vaan se näyttää aika avuttomalta.

Muumioitu haukka.

Kaikki muumioidut eläimet eivät olleet uhrilahjoja, vaan myös lemmikkieläimiä muumioitiin.

Luettavaa

Näyttelyn opastetekstien lisäksi kiinnostavaa tietoutta tarjosi harvinaisen innostava näyttelykirja. Suomalaisen egyptologin Mia Meren kysymys–vastaus-muodossa kirjoitettu kirja tarjoaa vastauksia mm. sellaisiin kysymyksiin kuin miten pyramidit rakennettiin, oliko haudoissa ansoja ja kirouksia, miksi ihmiset kuvattiin aina sivulta tai mikä oli naisen asema. Tämän postauksen tiedot perustuvat tähän kirjaan sekä näyttelyopasteiden teksteihin.

Kirjaa on helppo lukea vaikkei olisikaan perehtynyt aihepiiriin, ja sen lukemalla saa yleiskäsityksen muinaisesta Egyptistä ja muutamista egyptologisen tutkimuksen aihepiireistä. Vaikka kyseessä on näyttelykirja, sitä voi hyvin lukea, vaikkei olisi näyttelyssä käynytkään.

Mia Meri: Egypti – Kala sarkofagissa & muita mysteereitä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2020. Amos Rexin museokauppa.

Herculaneum – Vesuviuksen juurella, Pompejin varjossa

Yleiskuva Herculaneumista, taustalla Vesuvius.
Etualalla antiikin Herculaneum, sen takana moderni Ercolano ja taustalla Vesuvius.

Kaikki tietävät Pompejin. Samassa Vesuviuksen tulivuorenpurkauksessa vuonna 79 jKr. peittyi kuitenkin tuliperäiseen ainekseen myös myös muita kaupunkeja. Pompejin jälkeen suurin niistä oli meren rannassa Vesuviuksen juurella sijaitseva Herculaneum. Kaupunki oli nimetty myyttisen sankarin Herkuleen mukaan. Kuten Pompejissa myös Herculaneumissa aika pysähtyi tulivuorenpurkaukseen, ja vulkaaniseen materiaaliin hautautunut kaupunki jäi sellaisenaan lepäämään maan alla sadoiksi vuosiksi.

Herculaneumia ja ylhäällä taustalla modernia kaupunkia.

Kevään 2018 Napolin matkalla Saaran kanssa aloitimme rauniokaupunkeihin tutustumisen Herculaneumista. Pompejia pienempänä kohteena se on helpompi hahmottaa. Paikalle pääsee Napolista helposti paikallisjunalla. Samalla junalla pääsee myös reilun kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan Pompejiin.

Sypressien reunustama tie Herculaneumin arkeologiselle alueelle.

Nykyinen Ercolanon kaupunki sijaitsee Herculaneumin raunioiden päällä. Herculaneum löydettiin 1700-luvulla muutama vuosi ennen Pompejia. Arviolta neljäsosa Herculaneumista on tähän päivään mennessä kaivettu esiin. Suurin osa on vielä maan alla.

Vesuviuksen vuoden 79 purkauksessa vuoren huippu räjähti ilmaan ja vuoren muoto muuttui. Purkaus synnytti 30 kilometriä korkean pyroklastisen tuhkapilven. Tässä vaiheessa hohkakiveä putosi tuulen suunnan vuoksi erityisesti Pompejin suuntaan. Herculaneumissa kiveä satoi vähemmän, mutta tilanne näytti toki uhkaavalta ja moni varmasti lähti pakosalle. Seuraavana päivänä purkauksen nostovoima alkoi heikentyä ja tuhkapilvi romahti alas useammassa vaiheessa. Tuhkapilvestä putosi maahan kuumaa tuhkaa, mutaa, kiviainesta ja kaasuja. Tässä vaiheessa tuho koitti Herculaneumille, joka hautautui syvälle kuumaan tuhkaan. Kumpikaan kaupungeista ei siis hautautunut maata pitkin edenneeseen laavaan, mikä tuntuu olevan yleinen väärinkäsitys.

Suurin osa Herculaneumin asukkaista ehti paeta ennen pilven romahdusta, mutta kaupunkiin jääneet olivat tuhon omia, kun lämpötilaltaan useita satoja asteita ollut pilvi romahti kaupungin päälle. Herculaneumin satamasta on löytynyt 300 kuolonuhrin jäänteet, arviolta kymmenesosa kaupungin asukkaista.

Luurankoja Herculaneumin sataman holveissa.

Nykyasiantuntijat ovat arvioineet, ettei tulivuori ollut purkautunut 700 vuoteen ennen vuoden 79 purkausta. Alueen asukkaat eivät välttämättä siis ymmärtäneet elävänsä vaarallisessa paikassa.

Kuva Herculaneumin satamasta ja kaivausalueen vallista.
Yllä olevassa kuvassa näkyy alhaalla Herculaneumin sataman antiikin aikaisen merenrannan taso. Tästä näkee hyvin, miten syvälle Herculaneum peittyi. Meren ranta siirtyi 400 metriä kauemmas purkausta edeltäneeltä tasolta. Edellisessä kuvassa olleet luurangot ovat vasemmalla puolella olevissa holveissa.
Herculaneum hautautui jopa 25 metriä nykyisen maanpinnan alapuolelle, mikä tekee kaivauksista hankalampia kuin vain noin viiden metrin syvyydessä sijaitsevassa Pompejissa. Jo 1700-luvulla Herculaneumia tutkittiin kaivamalla tunneleita. Niiden avulla kaupungin eri puolille oli vaivattomampi päästä kuin kaivamalla kaikki maa-aines pois kohteiden päältä. Muun muassa Herculaneumin teatteriin päästiin tunneleita pitkin. Teatteri on edelleenkin maan alla.
Tunneli.

Tunneleita käyttämällä taloista haettiin arvoesineitä, jotka etenkin kaivausten ensimmäisen vuosisadan aikana saattoivat päätyä kuninkaallisten ja varakkaiden keräilijöiden palatseja koristamaan. Herculaneumin avokaivausten laajentaminen tarkoittaisi monin paikoin nykyisen kaupungin rakennusten purkamista kaivausten tieltä. Tunnelikohteisiin ei tavallisella vierailijalla ole asiaa. Teatteriin tosin ilmeisesti on mahdollista päästä opastetulla käynnillä yhtenä päivänä viikossa.

 
Restauroijia raunioissa.
Restaurointi- ja kunnossapitotyöt jatkuvat edelleenkin. Nykyään painotetaan jo esiin kaivettujen kohteiden tutkimusta ja säilyttämistä uusien alueiden kaivamisen sijaan.

Yksi pääasiassa vielä maan alla olevista kohteista on Villa dei papyri, jota on tutkittu pääasiassa tunnelikaivauksilla. Tämän valtavan luksushuvilan tiloista on löydetty suurin koskaan yhdestä paikasta löydetty kokoelma roomalaisia ja kreikkalaisia veistoksia.

Atleettia esittävä patsas Villa dei papirista.
Atleetti Villa dei papirin kokoelmasta. Napolin arkeologinen museo.
 
Auki rullattu hiiltynyt papyrus.
Auki rullattu hiiltynyt papyrus. Napolin arkeologinen museo.

Nimensä tämä villa on saanut sen tiloista löydetyistä lähes 1800 hiiltyneestä papyrusrullasta, jotka käsittelivät pääasiassa epikurolaista filosofiaa. Kyseessä on ainoa antiikin ajalta löydetty edes jossain muodossa säilynyt kirjasto. Muutenhan meidän aikaamme säilynyt antiikin kirjallisuus on kopioitu useaan otteeseen papyruksista kirjoiksi. Ihmeellistä kyllä, tutkijat ovat onnistuneet kehittämään menetelmiä hiiltyneissä kääröissä olevan tekstin lukemiseen. Työ on kuitenkin vaikeaa, ja vain osa on pystytty lukemaan. Lähes täysin mustuneiden papyrusten salaisuuksien selvittämiseen yritetään keksiä uusia menetelmiä. Uusiakin papyruksia saatetaan vielä löytää vain osin tutkitusta villasta. Villa dei papyrin kaivauspaikoille turisteilla ei ole pääsyä, mutta huvilan taidekokoelmaa voi ihailla Napolin arkeologisessa museossa.

Muutenkin Herculaneum oli varakas kaupunki. Se oli suosittu lomakohde Rooman valtakunnan aikana, kuten koko läheisen alueen rannikkoseutukin. Muutamia huviloita on kaivettu esiin myös Pompejin ja Herculaneumin ulkopuolelta. Seuraavalle tälle alueelle suuntautuvalle matkalle jäikin odottamaan useita kiinnostavia kohteita.

Toki Herculaneumissa oli kaikkea kaupunkilaisille tarpeellista ja arkista, kuten kylpylöitä, ruokakauppoja, tavernoita ja urheilupaikka.

Antiikin aikainen elintarvikemyymälä. Ruukkuja ja säilytyskoloja.
Aikansa elintarvikemyymälä

 

Merenjumala Tritonia eittävä mosaiikki Herculaneumin kylpylän naisten osastolla.
Merenjumala Tritonia esittävä mosaiikki Herculaneumin kylpylän naisten osastolla.
Vaurautensa vuoksi Herculaneumin taloissa oli paljon seinämaalauksia, aikansa kalliita statussymboleita. Herculaneumin seinämaalaukset ovat pääasiassa olleet melko tuoreita kaupungin hautautuessa. Suurin osa ns. neljättä Pompejin tyyliä. Neljännessä tyylissä aikaisempien tyylien arkkitehtuuriaiheisiin tuli lisää monimutkaisia suuren mittakaavan tarinallisia aiheita ja panoraamanäkymiä.
Augustaalien talon seinämaalauksia.

Niin sanottu Augustaalien pyhättö tai basilica on saattanut liittyä keisarikulttiin, mutta talo on saattanut olla myös hallinnollinen kokouspaikka. Seinämaalaukset ovat Herculaneumin hienoimmasta päästä, ja edustavat neljättä tyyliä.

Ensimmäisen tyylin seinämaalausta.
Herculaneumissa harvinaista ns. ensimmäisen tyylin seinämaalausta Samnilaisessa talossa. Talo on Herculaneumin vanhimpia, joten siksi maalaustyylikään ei ollut purkauksen aikaan uusinta huutoa. Ensimmäisessä tyylissä maalauksella jäljiteltiin kiviainesten pintoja, kuten tässä marmoria.
Kuva huoneesta, jonka seinällä on värikäs mosaiikki.
Hieno mosaiikki esittää merenjumala Neptunusta ja hänen vaimoaan, merinymfi Amfitriteä.
Hiiltynyt sänky ja taustalla seinämaalauksia.
Hiiltynyt sänky.

Herculaneumin nopeasti haudannut pyroklastinen materiaali oli koostumukseltaan erilaista kuin Pompejissa – ja se oli kuumempaa. Puu ja muut orgaaniset materiaalit eivät palaneet vaan ne karbonisoituivat välittömästi. Siksi esimerkiksi puiset esineet tai ihmisten luut ovat säilyneet Herculaneumissa Pompejia paremmin.

Hiiltynyttä puuta rakennuksessa.

Kun pyroklastinen pilvi romahti kaupunkiin, monien rakennusten katot ja yläkerrokset kärsivät vaurioita. Rakennuksia on restauroitu. 70 prosenttia talojen katoista on moderneja rakenteita.

Kaksikerroksinen rakennus Herculaneumissa.

Jos minulta kysytään, kannattaako vierailla sekä Pompejissa että Herculaneumissa, vastaus on, että totta kai molemmissa, jos vain aika riittää. Samana päivänä niitä ei kannata yrittää hoidella. Herculaneumin huolelliseen koluamiseen voisi hyvin käyttää kokonaisen päivän, mutta paikasta saa ihan hyvän käsityksen 2–3 tunnissa. Ehdimme vielä samana päivänä varsinaiselle sylttytehtaalle eli ylös Vesuviuksen huipulle.

Henkilö kuuntelee audioguidesta selostusta.

Kännykän näköinen audioguide on ehdottoman suositeltava apu kaupunkiin tutustumisessa.

Herculaneumin raunioita yleiskuvassa.

Katso tästä BBC:n dokumentti The Other Pompeii – Life and Death in Herculaneum, jossa johtava Herculaneum-asiantuntija professori Andrew Wallace-Hadrill innostuneesti esittelee Herculaneumin elämää ja tuhoa.

Kirjoja

Andrew Wallace-Hadrill: Herculaneum : past and future 

Joanne Berry: The Complete Pompeii

Pompeji – Venuksen kaupunki

Pompei Ercolano Vesuvio – Civiltà, arte e storia