Kökar – fransiskaanimunkkien luostari ja hylkeenpyytäjien tukikohta avomeren äärellä

Kökarin kirkko ja kellotapuli. Taustalla meri.27.–28.8.2020
Kökar, Ahvenanmaa

Ahvenanmaan saariston uloin kunta Kökar tuntui minusta kiehtovalta paikalta jo pienenä poikana. Silloin katselin mielelläni karttoja ja lueskelin mummilta saamaani Finlandia-kirjasarjaa, jossa esiteltiin kaikki Suomen kunnat.

Kesän 2020 jatkuessa kauniina vielä elokuun lopulla teimme Saaran kanssa muutaman päivän matkan Ahvenanmaan saaristoon. Pääkohteeksi valitsimme Kökarin, jonne pääsee kahdessa ja puolessa tunnissa lautalla Korppoosta.

Kökar on asukasluvultaan Suomen toiseksi pienin kunta 221 asukkaallaan. Tekemistä, rauhaa, kaunista luontoa ja mielenkiintoista historiaa siellä riitti hyvin parin päivän tarpeisiin.

Kökarin tärkeimmät historiakohteet ovat keskiaikaisen fransiskaaniluostarin rauniot ja pronssikautinen hylkeenpyytäjien leiripaikka. Aloitetaan fransiskaaneista.

Franciscus Assisilaisen 1200-luvun alussa perustama veljeskunta korosti köyhyyttä tapana seurata Kristusta. Suomessa tiedetään toimineen keskiajalla kolme fransiskaaniluostaria – Viipurissa, Raumalla ja Kökarissa.

Merimaisema. Taustalla näkyy saari, jolla Kökarin kirkko sijaitsee.
Kökarin kirkko näkyy kuvan keskellä ylhäisessä yksinäisyydessään Hamnön saarella.

Ei ole tiedossa, miksi fransiskaanit päätyivät perustamaan luostarin ulkosaaristoon Kökarille. Fransiskaanit toimivat tavallisesti kaupungeissa auttamassa muita köyhiä ja saarnaamassa heille.

Ylipäänsä Kökarin luostarin toiminnasta on vain vähän tietoja. Ensimmäinen maininta luostarista on vuodelta 1472, mutta luostari on saattanut olla toiminnassa jo aikaisemmin. Arkeologiset löydöt ovat antaneet viitteitä, että alueella oli merenkulkijoiden kappeli ja mahdollisesti kirkko jo ennen luostaria.

Sisäkuva kirkosta.
Nykyinen kirkko sisältä

Kirjalliset maininnat eivät paljoa luostarin toiminnasta kerro. Lähinnä luostari mainitaan siellä munkkina olleiden henkilöiden yhteydessä tai parissa testamentissa. Vain kolme nimeltä tunnettua munkkia voidaan yhdistää luostariin.

Yksi heistä oli teologian tohtoriksi asti edennyt suomalaissyntyinen Stephanus Laurentii, joka aloitti mahdollisesti hengellisen uransa luostarista. Ulkomaillakin vaikuttanut Stephanus Laurentii kuoli 1496, ja hänet tuotiin haudattavaksi Kökariin. Hänestä muistuttaa nykyisen kirkon lattiaan 1970-luvulla asennettu laatta.

Stephanus Laurentiin muistolaatta kirkon lattiassa.

Luostarin sijoittumiseen Kökarille vaikutti mahdollisesti saaren ohi kulkeva tärkeä syvä laivaväylä. Nykyisin Kökar saattaa tuntua eristäytyneeltä ja kaukaiselta, mutta keskiajalla meritiet olivat kätevin tapa matkustaa ja kuljettaa tavaroita. Niinpä saarella on varmasti riittänyt kulkijoita. Myös hyvät kalastusmahdollisuudet ovat saattaneet vaikuttaa luostarin paikkaan.

Franciscuskappelin näyttelyssä on alueelta löytyneitä esineitä, mm. astioiden ja ruukkujen palasia, jotka tosin ovat luostaria myöhemmältä ajalta. Luostariin sen sijaan liittyvät ehtoollismalja ja luostarin nimen sisältävä sinetti. Näitä arvokkaimpia esineitä ei näyttelyssä ole. Sinetistä oli sentään kopio esillä.

Keskiaikaisten kynien ja luostarin sinetin kopiot.

Kirkon pihalla on nykyäänkin hautausmaa. Kaivauksissa on löytynyt jopa 1300–1400-luvun hautoja. Ravinnon perusteella osan vainajista on arveltu olleen saaristolaisia, toisten taas muualta muuttaneita munkkeja. Keski-ikä ei ollut ollut korkea: Suurin osa aikuisista oli kuollut 25–35-vuoden iässä.

Valokuva arkeologisesta kaivauksesta, jossa tutkittiin vanhoja hautoja.
Valokuva vanhojen hautojen arkeologisesta kaivauksesta. Kuva otettu Franciscuskappelin näyttelystä.

Luostarin toiminta päättyi, kun kuningas Kustaa Vaasa aloitti Ruotsin valtakunnassa uskonpuhdistuksen 1527. Luostareiden maat ja omaisuus takavarikoitiin valtiolle. Franciscuskappelissa oleva näyttely kertoo, että kuuleman mukaan osa munkeista jäi saarelle ja meni naimisiin, kun taas toiset lähtivät tiehensä.

Kökarin kirkko ja etualalla hautausmaa.

Kökarin nykyinen vuonna 1784 valmistunut kirkko on rakennettu luostarikirkon paikalle ja sen perustusten päälle. Kirkko sijaitsee dramaattisessa maisemassa Hamnön saaren rantakallioilla. Kökarin erikoisuus on se, että kirkon lähellä ei pappilan lisäksi ole muita rakennuksia eikä asutusta. Kirkko sijaitsee erillisellä saarella, johon toki pääsee nykyään autotietä kapean salmen yli.

Etualalla luostarin ruokalan kiviset perustukset ja taustalla Franciscuskappeli, joka on rakennettu luostarin kellarin raunioiden suojaksi.
Etualalla luostarin ruokalan kiviset perustukset ja taustalla Franciscuskappeli, joka on rakennettu luostarin kellarin raunioiden suojaksi.

Kirkon vieressä maassa näkyy luostarin refektorion eli ruokasalin kiviset perustukset. Luostarin holvirakenteisen kellarin jäänteitä suojelemaan rakennettiin 1970-luvulla puinen Franciscuskappeli, joka toimii kappelina ja museona.

Kuva Franciscuskappelin sisäpuolelta. Luostarin kellarin raunioita.
Franciscuskappeli ja luostarin kellarin rauniot.

Yritin sähköpostilla ruotsiksi tiedustella Ahvenanmaan eteläisestä saaristoseurakunnasta kirkon ja kappelin aukioloaikoja, mutta en saanut vastausta. Kirkon ja kappelin ovet olivat kuitenkin elokuun lopussa arkipäivänä avoinna.

Asuinrakennusten perustuksia.
Kirkon eteläpuolisten asuinrakennusten perustuksia

Kirkon eteläpuolisesta maastosta löytyy myös keskiaikaisten asuinrakennusten perustuksia. Kirkon takaa rantakalliolta löytyy kivenkoloon muodostunut vesiallas, Franciscuskappelin opasteiden mukaan se olisi voinut olla munkkien kaivo.

Vesiallas kallionkolossa. Taustalla meri.
Tässäkö oli munkkien kaivo? Nykyään tästä lähteestä on vedetty vesijohto hautausmaalle.

Kökarin kirkko on ollut esikuvana Ulla-Lena Lundbergin menestysromaanin Jään kirkolle. Kirja kertoo ulkosaariston nuoren kirkkoherraperheen vaiheista toisen maailmansodan jälkeen. Kökaria ei kirjassa mainita nimeltä, mutta viitteet ovat selvät: Lundberg on kotoisin Kökarista, kirjan saaren kuvaus vastaa hyvin Kökarin kahteen kyläkeskukseen jakautunutta kuntaa ja kirjailijan isä oli jäihin nuorena hukkunut kirkkoherra. Kirkkoherran ja hänen vaimonsa hautakivi löytyy hautausmaalta. Kirkon lähellä on myös kirjasta tuttu pappila ja hautausmaan portin edessä on ruumiskivi, jolle vainajan arkku asetettiin.

Kaksi kuvaa vierekkäin. Yksityiskohta ruumiskiven selitelaatasta ja koko ruumiskivi maassa hautausmaan aidan edustalla.
L.S. Liksten – ruumiskivi

Nyt siirrytään ajassa kauemmas taaksepäin. Ensimmäiset havainnot elämästä Kökarilla ajoittuvat pronssikauteen, noin vuoteen 1000 ennen ajanlaskumme alkua. Silloin merenpinta oli korkeammalla ja vesi peitti Kökarin saaret nykyisiä korkeimpia kohtia lukuun ottamatta.

Otterböte-nimisestä paikasta löydettiin satakunta vuotta sitten kivisiä rakenteita maan pinnasta. 1940-luvulta alkaen useampaan otteeseen tehdyt arkeologiset tutkimukset osoittivat, että paikalla oli sijainnut hylkeenpyytäjien leiri kolmisen tuhatta vuotta sitten.

Otterböte sijaitsee Kökarin korkeimmilla paikoilla Kalenin kallioylängöllä. Sinne pääsee noin 600 metrin mittaista polkua lähimmältä autotieltä.

Otterböten pronssikautinen asuinpaikka suurten tammien varjossa.

Aivan kuin monissa Kreikan muinaiskohteissa täälläkin paikka oli maisemaltaan todella kaunis. Suojaavien pyöröreunaisten kallioiden keskellä on pala vihreää nurmea ja vanhoja tammia antamassa varjoa.

Otterböten asuinpaikka ylhäältä läheiseltä kalliolta nähtynä.
Asuinpaikka on keskellä olevan nurmikon kohdalla. Muutamia rakenteiden muotoja erottuu.

Paikalla on yhdeksän pyöreän muotoista asumusten pohjaa. Halkaisijaltaan ne ovat 4–7 metrisiä. Voisi kuvitella niiden päälle asettuneen teltan tai suipon majan kaltaisia rakennelmia. Kiviset rakennusten perustukset ovat edelleen nähtävissä maassa samoin kuin pieni kuoppa, joka on saattanut olla kaivo. Arkeologit löysivät paikalta myös tulisijojen paikkoja ja tunkiokasoja.

Otterböten pronssikautisen asumuksen perustaa maassa heinikon seassa.

Luulöydösten perusteella on saatu viitteitä asukkaiden ruokavaliosta. Yleisimpiä olivat harmaahylkeen luut. Hylkeiden metsästystä varten täällä asuttiinkin. Myös muiden ravintoeläinten, kuten lampaiden, vuohien jan sikojen luita on löytynyt. Paikalta on löytynyt myös keramiikkaa.

Astioiden tekotapa muistuttaa Itämeren etelärannikolta, mm. Puolan alueelta ja Tanskalle kuuluvalta Bornhomin saarelta löytyneitä ruukkuja. Keramiikasta löytyi myös jäänteitä viljatuotteista eli niiden käyttäjät ovat olleet maanviljelyskulttuurin edustajia. Näin on päätelty, että leirin asukkaat olisivat tulleet eteläisen Itämeren alueelta Kökarille hylkeenmetsästykseen talvikaudeksi. Kotiin viemisiksi saatiin hylkeiden nahkoja ja hylkeen rasvasta poltettua traania.

Kirjoittaja Otterböten asuinpaikalla. Maassa näkyvissä asumusten perustuksia. Taustalla isoja tammia ja kallioita.
Asumuksen perustukset ympärilläni

Traanin polttamiseen käytettyjen kuoppien paikkoja on löydetty isot määrät läheisiltä kallioilta. Maastokartta-palvelun kartta oli täynnä muinaismuiston karttamerkkejä, ja ne olivat ilmeisesti juuri traanikuoppia.

Traanikuoppa. Poltossa halkeilleita kiviä maassa.
Traanikuoppa. Pienet kivet ovat kovassa kuumuudessa halkeilleitaisompien kivien paloja,

Asuinpaikan yläpuoliselta kalliolta näkyy merelle. Pronssikaudella meri oli lähempänä, mutta silloinkin kalliot antoivat suojan tuulilta. Me sisällytimme Otterböten asuinpaikalla käynnin Kalenin luontopolkuun, joka tarjosi pari tuntia kävelyä ylhäisessä yksinäisyydessä.

Matkan varrella oli myös merkkejä 1900-luvun sotahistoriasta. Ahvenanmaan demilitarisoinnista poikkesivat ensin venäläiset ensimmäisen maailmansodan aikana. Heidän linnoituksensa räjäytettiin pois sodan jälkeen. Suomalaiset yrittivät linnoittaa saarta talvisodan jälkeen, mutta Neuvostoliiton vaatimuksesta aloitetut linnoitusrakenteet tuhottiin. Ja lopulta jatkosodan aikana suomalaisten rakentamat linnoitukset räjäytettiin 1945.

Nyt totaalinen hiljaisuus lepäsi näiden kallioiden yllä, ja saimme välillä mahdollisuuden pulahtaa mereen uimaan rantakallioilta kaikessa rauhassa.

Kirjoittaja uimassa meressä. Taustalla avomerta ja kallioita.

Keskiaikaisen luostarin esittely Kökarin kunnan sivuilla

Otterböten asuinpaikan esittely Kökarin kunnan sivuilla

Hylkeenpyytäjä-astronomien jätinkirkko Pielisen saaressa

30.6.2019
Iso Mahosaari, Lieksa

Lieksassa mökkeillessämme tuli mahdollisuus tutustua arkeologiseen kohteeseen ilman matkustamista, sillä mökkirannasta näkyvällä saarella sijainnee muinainen jätinkirkko.

Kuulin jätinkirkosta pari vuotta sitten, kun olin täällä mökillä ensimmäistä kertaa. Nyt päätimme toteuttaa tutkimusretken, ja lähdimme vaimoni Saaran ja hänen isänsä Markun kanssa veneellä Isoon Mahosaareen.

Jätinkirkot ovat kivikaudella noin 3000–1800 eKr. kivilohkareista tehtyjä rakennelmia, joiden alkuperäistä merkitystä ei tunneta. Erilaisten tulkintojen mukaan niiden on arveltu olevan palvontapaikkoja, linnoituksia, uhripaikkoja, poroaitauksia, hylkeenlihan kylmävarastoja, asuinrakennusten perustuksia tai tähtitieteellisiä observatorioita. Suomen viitisenkymmentä jätinkirkkoa sijaitsevat Perämeren rannikolla, jossa ne olivat aikanaan lähellä silloista merenrantaa. Nyt ollaan kuitenkin kaukana idässä, Lieksassa Pielisen rannalla. Aiemmin todennettuja jätinkirkkoja ei ole sisämaasta löytynyt.

Iso Mahosaaren hiekkarantaa ja etäämmällä rantautunut vene. Sää on poutapilvinen.

Saaressa on mökkejä, joista osalla on edessään upeat luonnonhiekkarannat. Myös jätinkirkon lähistöllä on pari mökkiä, mutta nyt niissä ei ollut asukkaita paikalla. Toinen näistä mökeistä oli niin lähellä jätinkirkkoa, että olisin pitänyt korrektina mennä kysymään lupaa alueen tutkimiseen, jos mökillä olisi näkynyt elämää.

Jätinkirkon pohjoispuolella sijaitseva kiviröykkiö keskellä nuorehkoa mäntymetsää
Jätinkirkon pohjoispuolella sijaitseva kiviröykkiö

Ison Mahosaaren jätinkirkko sijaitsee saaren kaakkoiskulmassa Pieliseen pistävällä niemenharjanteella. Edetessämme männikköistä harjannetta kohti kärkeä vastaamme tuli ensimmäisenä kivistä kasattu röykkiö. Tämä oli selkeimmin havaittava muinaiskohde täällä. Itse jätinkirkon paikallistamisessa meillä menikin hetki, sillä kivirakennetta oli hieman hankala hahmottaa muutenkin kivikkoisesta maastosta. Jos emme olisi tienneet, mitä etsimme, emme olisi varmastikaan edes tajunneet olevamme muinaisen rakennuksen paikalla.

Paikalla olleet kivirakennelmat oli kuitenkin tunnistettu muinaisjäännöksiksi jo 1970-luvulla. Vuonna 2013 arkeoastronomiaan perehtynyt tähtitieteilijä Marianna Ridderstad kävi tutkimassa Ison Mahosaaren kiviröykkiöitä ja tulkitsi ne jätinkirkoksi. Hänen artikkelinsa tutkimuksesta julkaistiin samana vuonna Tähdet ja avaruus -lehdessä, jota julkaisee Tähtitieteellinen yhdistys Ursa.

Mitä tekemistä tähtitieteellä sitten on muinaishistorian kanssa? Arkeoastronomia on tieteenala, joka pyrkii selvittämään kuinka muinaiset ihmiset tulkitsivat taivaalla näkyviä ilmiöitä, kuten tähtiä ja planeettoja ja niiden liikettä, ja mikä vaikutus näillä oli heidän kulttuuriinsa.

Jätinkirkon kehävallia. Valli etenee kuvassa etualalta taaemmas. Kiviaidan tyyppinen matala kivimuodostelma mäntymetsässä.
Jätinkirkon kehävallia. Valli etenee kuvassa etualalta taaemmas.

Artikkelissa esitetyn piirroksen perusteella aloimme vihdoin hahmottaa jätinkirkon muotoa aluskasvillisuuden ja kivikon keskeltä. Pituutta kivilohkareista ladotulla muurilla tai kehävallilla on reilut 20 metriä ja leveyttä vähän alle sen. Kehävalli noin kaksi metriä leveä. Astronomia astuu kehiin siinä vaiheessa, kun todetaan, että jätinkirkon akseli ja mahdolliset porttien paikat on asemoitu talvipäivänseisauksen auringonnousun ja kesäpäivänseisauksen auringonlaskun mukaan. Tämän pystyi paikan päällä jo päättelemään ilmansuuntien mukaan, mutta Ridderstad vahvisti asian mittauksilla. Tässä kohtaa mykkinä makaavat kivet paljastavat vähän visusti pitämästään salaisuudesta.

Muistakin isoista jätinkirkoista on havaittu tähtitieteellisiä suuntauksia, mm. rakenteiden kohdentamista tasaus- ja seisauspäivien auringonnousuihin tai -laskuihin. Nämä tuskin ovat aivan sattumaa. Samanlaista taivaankappaleiden liikkeiden mukaan suuntaamista on käytetty Länsi-Euroopan megaliiteissa kuten Stonehengessä. Niidenkään tarkkaa käyttötarkoitusta ei tunneta, mutta minusta vaikuttaisi siltä, että tällaiset auringon liikkeistä suuntansa saaneet ja vaivalla pystytetyt rakennukset, myös Suomen jätinkirkot, olisivat voineet hyvinkin olla vuodenkiertoon liittyviä palvontapaikkoja.

Jätinkirkon painaumakohta kuvassa keskellä. Mäntymetsää ja mustikanvarpuja. Oikealla jätinkirkon kehävallia. Keskellä on oletettu painauma.
Jätinkirkon painaumakohta kuvassa keskellä. Oikealla näkyy kehävallia.

Ridderstadin artikkelin mukaan jätinkirkon kehävallin sisäpuolella on painanne, joka saattaisi olla muurin sisäpuolella olleen rakennuksen paikka. Painaumankin havaitsimme vain piirroksen perusteella. Sen keskeltä löytyi valitettavasti myös modernia metalliromua. Kehävallin kolme sivustaa olivat selkeämmin nähtävissä, mutta itäpuolelta kivivallia ei voinut hahmottaa.

Kivistä ladottua matalaa kehävallia yksityskohtana
Kehävallia

Muiden jätinkirkkojen ympäristöstä löydettyjen esineiden perusteella tutkijat ovat päätelleet, että jätinkirkot ovat kuuluneet ns. Pöljän kulttuuriin, joka vaikutti Pohjanmaan ja Savo-Karjalan seudulla. Kulttuuri on nimetty Savossa olevan Pöljä-nimisen esineiden löytöpaikan mukaan. Pöljän kulttuurin ihmiset osasivat valmistaa asbestilla vahvistettua keramiikkaa, ja hylkeenpyynti oli merkittävä elinkeino. Niihin aikoihin hylkeitä löytyi vielä sisävesistäkin nykyistä enemmän, niiden jäätyä loukkuun järviin jääkauden jäljiltä. Ihan pöljiä täällä silloin eläneet ihmiset eivät voineet olla, jos he osasivat tarkkailla auringonkierron suuntia ja suunnitella rakennuksia sen mukaan. Jätinkirkkojen ajoitusta on päätelty myös sen perusteella, missä kohtaan rantaviivan on tiedetty minäkin aikana kulkeneen.

Ison Mahonsaaren jätinkirkon ympärillä olevat kiviröykkiöt ovat mahdollisesti olleet hautoja. Arkeologisin kaivauksin voisi saada niistä lisätietoa. Kuten kuvista näkyy, itse muinaisrakennelmat eivät ole erityisen näyttäviä. Niitä oli hankala hahmottaa maastossa ja vielä vaikeampi vangita valokuviin.

Vaikka Ison Mahosaaren jätinkirkko ei maallikolle mikään tajuntaa räjäyttävä monumentti olekaan, on silti jännää ajatella, miten täällä ihan mökkimaisemissa on tuhansia vuosia sitten ollut muinaisen astronomiaa tunteneen kulttuurin rituaalipaikka. Mitä täällä on palvottu, mitä kieltä puhuttu ja miten eletty yhdessä? Näihin kysymyksiin ei ole vastausta. Tuntuu, että täällä kauniissa Pielisen metsäsaaressa ollaan ison mysteerin äärellä.

Lähteitä

Marianna Ridderstad: Itä-Suomesta löytyi jätinkirkko (Tähdet ja avaruus 6/2013)

Venetsialaisten viimeinen jalansija Egeanmerellä

Exomvourgon vuori kauempaa nähtynä

Exomvourgo, Tinos, Kreikka
5.6.2019

Bysantin kukistumisen jälkeen osmanien valtakunta sai haltuunsa suurimman osan nykyisen Kreikan alueesta, mutta mm. Kykladien saaret jäivät venetsialaisten valtaan. Tinos oli yksi näistä saarista. Venetsialaisajan perintönä siellä on edelleen roomalaiskatolinen vähemmistö, mikä on harvinaista ortodoksisessa Kreikassa. Saaren 8000 asukkaasta 3000 on katolisia. Perinteisesti ortodoksit ja roomalaiskatoliset ovat asuneet omissa kylissään, mutta nykyisin uskontokuntien rajat ylittävät avioliitot ovat sekoittaneet tilannetta. Näin kertoivat majapaikkamme omistajat ortodoksi Natassa ja katolinen Georgios. Katolisia löytyy myös läheisiltä Naxoksen (ks. blogikirjoitukseni Naksoksesta) ja Syroksen saarilta.

Kykladit kartalla, Tinos punaisella. Kartta: Wikimedia Commons.
Kykladit kartalla, Tinos punaisella. Kartta: Wikimedia Commons.

Kun muut venetsialaisten omistukset Kykladeilla päätyivät ottomaanien haltuun 1500-luvun puoliväliin mennessä, Tinos pysyi yhä Venetsialla. Turkkilaiset kävivät moneen otteeseen 1500- ja 1600-luvuilla haastamassa venetsialaisten valtaa, ja mutta saaren keskellä oleva Exomvourgon (kirjoitusasuja myös: Exobourgo tai Xobourgo) linnavuori kesti piiritykset pitkään. Vasta vuonna 1715 ottomaanit lopulta onnistuivat tavoitteessaan ja saivat itselleen viimeisen venetsialaisen saaren Egeanmerellä.

Tinoksella lomaillessamme päätimme osana yhden päivän autoretkeä käydä kiipeämässä linnavuorelle. Tutustuimme siihen, mitä aikanaan niin mahtavasta linnoituksesta oli jäljellä.

Exomvourgon linnoituksen muurien raunioita

Exomvourgon vuori kohoaa 641 metrin korkeuteen merenpinnasta ja erottuu selvästi Tinoksen maisemasta ̵ ikään kuin se ei kuuluisi paikalleen ollenkaan. Muut saaren vuoret ovat profiililtaan loivempia, mutta Exomvourgo on kivinen piikki saaren keskellä. On helppo ymmärtää, miksi se on valittu linnoituksen paikaksi. Mekin mietimme, että pääseekö ylös muuten kuin vuoristokiipeilijän varusteilla. Yhdeltä vuoren sivulta on kuitenkin melko helppo edetä ylös huipulle.

Näkymää ylhäältä vuoren rinteeltä ja polku joka johtaa ylös

Exombourgon erinomaisen aseman tajusivat jo esihistoriallisen ajan ihmiset. Arkeologit ovat löytäneet merkkejä asutuksesta ja palvontapaikoista, jotka ovat olleet toiminnassa jo 1100-luvulla eKr. Löydöksiä on nähtävillä Tinoksen pienessä arkeologisessa museossa.

Kattokoristeiden palasia 500-luvulta eKr. Nämä on löydetty Exomvourgon luota. Tinoksen arkeologinen museo.
Kattokoristeiden palasia 500-luvulta eKr. Nämä on löydetty Exomvourgon luota. Tinoksen arkeologinen museo.

Välillä linnavuori oli hylättynä, mutta vuonna 1207 jKr. alkoi jälleen tapahtua. Palestiinan takaisin valtaamisen sijasta neljäs ristiretki oli kääntynyt Konstantinopolin ryöstelyksi. Sen jälkimainingeissa venetsialaiset Ghisin veljekset ottivat Tinoksen haltuunsa ja perustivat sinne ja muutamalle muulle saarelle oman valtakuntansa. He varustivat Exomvourgosta vahvan linnoituksen. Suvun sammuttua 1300-luvun loppuun mennessä Venetsian tasavalta liitti saaren alueisiinsa.

Yksityiskohta muurista

Kuten alussa kerroin, venetsialaiset kestivät monet ottomaanien piiritykset. Vähän ihmettelen kyllä, miksi ottomaanit eivät vain jatkaneet piirityksiään niin kauan, että linnoituksesta olisi ruoka loppunut. Linnavuorella oli parhaimmillaan 10002000 asukasta, yli 600 taloa, useita kirkkoja ja vesisäiliöitä.

Olfert Dapperin piirustuksessa vuodelta 1703 linnavuoren vaikeasti valloitettava asema näyttäytyy varsin runollisessa ja taivaaseen ulottuvassa asussa.
Olfert Dapperin piirustuksessa vuodelta 1703 linnavuoren vaikeasti valloitettava asema näyttäytyy varsin runollisessa ja taivaaseen ulottuvassa asussa. Kuva: Wikimedia Commons.

Lopulta vuonna 1715 ottomaanit hyökkäsivät niin ison armeijan voimin, että linnoituksen venetsialainen miehistö sopi antautumisesta. Turkkilaiset antoivat heidän lähteä saarelta, mutta antautuminen koitui silti johtajien kohtaloksi: Venetsiassa heidät teloitettiin pelkuruuden vuoksi.

Turkkilaiset päättivät tehdä linnoituksesta heti selvää, ja tarinan mukaan he tuhosivat linnoituslaitteet ja vuoren rakennukset kolmessa päivässä. Tinoksen kaupunki siirrettiin nykyiseen paikaansa meren rannalle. Tällöin Kastrona tähän asti tunnettu linnavuori sai nimen Exobourgo, joka tarkoittaa ”linnoituksen (kaupungin) ulkopuolella”, Exo burgo. Kirjoitusasu Exomvourgo juontunee kreikan kielen b:ksi sanan keskellä kääntyvän μπ-konsonanttiyhdistelmän  horjuneesta translitteroinnista latinalaisiksi kirjaimiksi.

Jeesuksen pyhän sydämen luostari ja taustalla Exomvourgon vuori

Polku ylös vuorelle lähtee roomalaiskatoliselta Jeesuksen pyhän sydämen luostarilta. Luostarilla ei näkynyt muuta elämää kuin remonttimies, joka oli korjaamassa rapistumaan päässyttä kellotapulia. Ohi kulki vanha paimen, puhetta tottelevan ainokaisen vuohensa kanssa.

Näkymä vuoren rinteeltä. Etualalla keltaisia kasveja, kauempana vuoria

Nousimme vuorelle läpi raunioituneiden muurien. Vaikka ne eivät kulkua estäneet, ei jyrkkää rinnettä hyökkääminen varmastikaan valloitushaluisille mitään helppoa marssia ollut. Parissa rakennuksessa oli vielä holvimainen katto jäljellä.

Linnoitusrakenteita vuoren rinteessä

LinnoitusrakenteitaVuoren huipulla on marmorinen risti, jonka yläosa on tosin särkynyt kappaleiksi, ehkä salamaniskusta. Päivä ei onneksi ollut kovin tuulinen: Muuten huipulla olisi ollut hankala pysyä. Näkymät avautuivat saaren molemmille puolille, ja alhaalla laaksossa näkyi myös katolinen ursuliini-nunnien luostari kouluineen. Tosin käytännössä paikalla ei ollut enää yhtäkään nunnaa eikä siten kouluakaan. Yritimme päästä tutustumaan tähän aikanaan länsieurooppalaista sivistystä saaren asukkaille levittäneeseen laitokseen, mutta kyläläinen kertoi meille, että luostarimuseo aukeaa vasta kesäkuun puolivälissä.

Ursuliiniluostarin kirkko
Ursuliiniluostarin kirkko

Meitä ja paria muuta retkeilijää lukuun ottamatta ihmiselämä tuntui kadonneen paikalta, joka oli reilut 300 vuotta ollut saaren pääkaupunki. Nyt, kun ei tarvita suojaa mereltä tulevia hyökkääjiä vastaan, jyrkkä kukkula olisikin varsin epämukava paikka elää ja yrittää. Sen sijaan tarvitaan kommunikaatioyhteyksiä, nettiä ja puhelimia. Niitä varten korkea paikka on edelleen edukseen, ja huippu on tukiasemien ja antennien aluetta.

Exomvourgon huippu, jolla kivinen risti ja kaksii linkkitornia

Kirjoittaja selin kädet levitettyinä vuoren huipulla. Näkymä alas vuorelta.

Lähteitä

Wikipedia

Tinos 360° Archeological sites