30.6.2019
Iso Mahosaari, Lieksa
Lieksassa mökkeillessämme tuli mahdollisuus tutustua arkeologiseen kohteeseen ilman matkustamista, sillä mökkirannasta näkyvällä saarella sijainnee muinainen jätinkirkko.
Kuulin jätinkirkosta pari vuotta sitten, kun olin täällä mökillä ensimmäistä kertaa. Nyt päätimme toteuttaa tutkimusretken, ja lähdimme vaimoni Saaran ja hänen isänsä Markun kanssa veneellä Isoon Mahosaareen.
Jätinkirkot ovat kivikaudella noin 3000–1800 eKr. kivilohkareista tehtyjä rakennelmia, joiden alkuperäistä merkitystä ei tunneta. Erilaisten tulkintojen mukaan niiden on arveltu olevan palvontapaikkoja, linnoituksia, uhripaikkoja, poroaitauksia, hylkeenlihan kylmävarastoja, asuinrakennusten perustuksia tai tähtitieteellisiä observatorioita. Suomen viitisenkymmentä jätinkirkkoa sijaitsevat Perämeren rannikolla, jossa ne olivat aikanaan lähellä silloista merenrantaa. Nyt ollaan kuitenkin kaukana idässä, Lieksassa Pielisen rannalla. Aiemmin todennettuja jätinkirkkoja ei ole sisämaasta löytynyt.
Saaressa on mökkejä, joista osalla on edessään upeat luonnonhiekkarannat. Myös jätinkirkon lähistöllä on pari mökkiä, mutta nyt niissä ei ollut asukkaita paikalla. Toinen näistä mökeistä oli niin lähellä jätinkirkkoa, että olisin pitänyt korrektina mennä kysymään lupaa alueen tutkimiseen, jos mökillä olisi näkynyt elämää.
Ison Mahosaaren jätinkirkko sijaitsee saaren kaakkoiskulmassa Pieliseen pistävällä niemenharjanteella. Edetessämme männikköistä harjannetta kohti kärkeä vastaamme tuli ensimmäisenä kivistä kasattu röykkiö. Tämä oli selkeimmin havaittava muinaiskohde täällä. Itse jätinkirkon paikallistamisessa meillä menikin hetki, sillä kivirakennetta oli hieman hankala hahmottaa muutenkin kivikkoisesta maastosta. Jos emme olisi tienneet, mitä etsimme, emme olisi varmastikaan edes tajunneet olevamme muinaisen rakennuksen paikalla.
Paikalla olleet kivirakennelmat oli kuitenkin tunnistettu muinaisjäännöksiksi jo 1970-luvulla. Vuonna 2013 arkeoastronomiaan perehtynyt tähtitieteilijä Marianna Ridderstad kävi tutkimassa Ison Mahosaaren kiviröykkiöitä ja tulkitsi ne jätinkirkoksi. Hänen artikkelinsa tutkimuksesta julkaistiin samana vuonna Tähdet ja avaruus -lehdessä, jota julkaisee Tähtitieteellinen yhdistys Ursa.
Mitä tekemistä tähtitieteellä sitten on muinaishistorian kanssa? Arkeoastronomia on tieteenala, joka pyrkii selvittämään kuinka muinaiset ihmiset tulkitsivat taivaalla näkyviä ilmiöitä, kuten tähtiä ja planeettoja ja niiden liikettä, ja mikä vaikutus näillä oli heidän kulttuuriinsa.
Artikkelissa esitetyn piirroksen perusteella aloimme vihdoin hahmottaa jätinkirkon muotoa aluskasvillisuuden ja kivikon keskeltä. Pituutta kivilohkareista ladotulla muurilla tai kehävallilla on reilut 20 metriä ja leveyttä vähän alle sen. Kehävalli noin kaksi metriä leveä. Astronomia astuu kehiin siinä vaiheessa, kun todetaan, että jätinkirkon akseli ja mahdolliset porttien paikat on asemoitu talvipäivänseisauksen auringonnousun ja kesäpäivänseisauksen auringonlaskun mukaan. Tämän pystyi paikan päällä jo päättelemään ilmansuuntien mukaan, mutta Ridderstad vahvisti asian mittauksilla. Tässä kohtaa mykkinä makaavat kivet paljastavat vähän visusti pitämästään salaisuudesta.
Muistakin isoista jätinkirkoista on havaittu tähtitieteellisiä suuntauksia, mm. rakenteiden kohdentamista tasaus- ja seisauspäivien auringonnousuihin tai -laskuihin. Nämä tuskin ovat aivan sattumaa. Samanlaista taivaankappaleiden liikkeiden mukaan suuntaamista on käytetty Länsi-Euroopan megaliiteissa kuten Stonehengessä. Niidenkään tarkkaa käyttötarkoitusta ei tunneta, mutta minusta vaikuttaisi siltä, että tällaiset auringon liikkeistä suuntansa saaneet ja vaivalla pystytetyt rakennukset, myös Suomen jätinkirkot, olisivat voineet hyvinkin olla vuodenkiertoon liittyviä palvontapaikkoja.
Ridderstadin artikkelin mukaan jätinkirkon kehävallin sisäpuolella on painanne, joka saattaisi olla muurin sisäpuolella olleen rakennuksen paikka. Painaumankin havaitsimme vain piirroksen perusteella. Sen keskeltä löytyi valitettavasti myös modernia metalliromua. Kehävallin kolme sivustaa olivat selkeämmin nähtävissä, mutta itäpuolelta kivivallia ei voinut hahmottaa.
Muiden jätinkirkkojen ympäristöstä löydettyjen esineiden perusteella tutkijat ovat päätelleet, että jätinkirkot ovat kuuluneet ns. Pöljän kulttuuriin, joka vaikutti Pohjanmaan ja Savo-Karjalan seudulla. Kulttuuri on nimetty Savossa olevan Pöljä-nimisen esineiden löytöpaikan mukaan. Pöljän kulttuurin ihmiset osasivat valmistaa asbestilla vahvistettua keramiikkaa, ja hylkeenpyynti oli merkittävä elinkeino. Niihin aikoihin hylkeitä löytyi vielä sisävesistäkin nykyistä enemmän, niiden jäätyä loukkuun järviin jääkauden jäljiltä. Ihan pöljiä täällä silloin eläneet ihmiset eivät voineet olla, jos he osasivat tarkkailla auringonkierron suuntia ja suunnitella rakennuksia sen mukaan. Jätinkirkkojen ajoitusta on päätelty myös sen perusteella, missä kohtaan rantaviivan on tiedetty minäkin aikana kulkeneen.
Ison Mahonsaaren jätinkirkon ympärillä olevat kiviröykkiöt ovat mahdollisesti olleet hautoja. Arkeologisin kaivauksin voisi saada niistä lisätietoa. Kuten kuvista näkyy, itse muinaisrakennelmat eivät ole erityisen näyttäviä. Niitä oli hankala hahmottaa maastossa ja vielä vaikeampi vangita valokuviin.
Vaikka Ison Mahosaaren jätinkirkko ei maallikolle mikään tajuntaa räjäyttävä monumentti olekaan, on silti jännää ajatella, miten täällä ihan mökkimaisemissa on tuhansia vuosia sitten ollut muinaisen astronomiaa tunteneen kulttuurin rituaalipaikka. Mitä täällä on palvottu, mitä kieltä puhuttu ja miten eletty yhdessä? Näihin kysymyksiin ei ole vastausta. Tuntuu, että täällä kauniissa Pielisen metsäsaaressa ollaan ison mysteerin äärellä.
Lähteitä
Marianna Ridderstad: Itä-Suomesta löytyi jätinkirkko (Tähdet ja avaruus 6/2013)